Länsi-Saharan pakolaisleireillä on asunut sahraweita jo neljäkymmentä vuotta. Keskellä aavikkoa elää kolme sukupolvea. Ensimmäinen pakeni leireille Marokon pommitusta. Toinen on syntynyt ja kasvanut leirillä, mutta kaipaa vanhempiensa kuvaamaan kotimaahan. Kolmas koostuu pienistä lapsista, joiden tulevaisuuden mahdollisuudet näyttävät heikoilta, jos Marokon ja Länsi-Saharan välistä kriisiä ei saada ratkaistua.
Teksti: Kimppu -lehden toimitus
Kuvat: Sanni Seppo (kansikuva) ja Iina Rantaniemi
Länsi-Sahara on puolen miljoonan asukkaan valtio Marokon naapurissa. Se on entinen Espanjan siirtomaa. Heti, kun kolonisaatio päättyi vuonna 1975, Marokko ja Mauritania valloittivat alueen. Länsi-Saharalaiset eli sahrawit pakenivat pommituksia aavikolle ja perustivat sinne pakolaisleirejä. Myöhemmin Mauritania vetäytyi, mutta Marokko on siitä lähtien miehittänyt Länsi-Saharaa ja 150 000 sahrawia asuu edelleen leireillä, joiden piti olla vain väliaikainen ratkaisu kriisiin.
Marokko väittää alueen kuuluvan historiallisesti itselleen, mutta Haagin kansainvälisen tuomioistuimen mukaan todisteita tästä ei kuitenkaan ole. Länsi-Saharan ja Marokon välisessä konfliktissa on olennaisesti kyse myös rahasta ja luonnonvarojen hallinnasta. Länsi-Saharan alueella kiinnostaa rikkaat kalavesistöt, fosfaattivarannot sekä rautamalmi-, öljy- ja maakaasuesiintymät.
Länsi-Saharan itsenäisyysliike Polisario soti Marokkoa vastaan vuosina 1975-1991. Kansainvälisen tuen avulla vuonna 1991 saatiin rauhansuunnitelma tehtyä ja aselepo solmittua. Tämän jälkeen on neuvoteltu kansanäänestystä Länsi-Saharan itsenäistymisen tai autonomian puolesta, mutta neuvotteluiden eteneminen on ollut erittäin takkuista.
Marokko ja Länsi-Sahara eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenellä kansanäänestyksessä tulisi olla äänestysoikeus. Länsi-Saharan mukaan äänestysoikeus kuuluisi vain sahraweille, mutta Marokon mukaan myös alueella asuville marokkolaisille. Tätä Länsi-Sahara kuitenkin vastustaa vuoden 1975 ”Vihreän marssin” takia. Sinä vuonna Marokon kuningas määräsi 350 000 marokkolaissiviiliä marssimaan Länsi-Saharaan. Tämän vuoksi alueella asuu paljon marokkolaisia, mikä vaikuttaisi merkittävästi äänestystulokseen.
Marokon miehittämällä alueella elänyt Samid Mohamed kertoo, että tilanne on johtanut siihen, että Marokko käyttää Länsi-Saharan luonnonvaroja, eikä sahraweilla ole mahdollisuutta hyötyä niistä itse. Sahraweilla ei ole maassaan koulutus- tai työllisyysmahdollisuuksia, sillä Marokko pyrkii estämään itsenäistymistä edistävän kehityksen. Esimerkiksi koulujen perustaminen Länsi-Saharaan ei ole mahdollista.
Pakolaisleirillä syntynyt ja kasvanut Menna Lhebib, Polisarion Suomen edustaja, kävikin telttakoulua yhteentoista ikävuoteen saakka, jonka jälkeen hän opiskeli sisäoppilaitoksessa Algeriassa. Yhdeksän kuukauden välein hän pääsi kotiin tapaamaan perhettään. Libyassa, Kuubassa ja Espanjassa opiskelevat joutuvat olemaan perheestään paljon pidempään erossa.
Opiskeluiden jälkeen Lhebib palasi kotiin ja teki vapaaehtoisena töitä kaupungissa naisten keskuksessa. Vapaaehtoistyö oli hänelle ainoa mahdollisuus tehdä töitä, sillä Länsi-Saharan valtiolla ei ole resursseja maksaa kansalaisilleen palkkaa eivätkä marokkolaiset tarjoa töitä sahraweille.
Median kautta sahrawinuoret ovat nähneet, ettei muualla maailmassa tilanne ole sama kuin Länsi-Saharassa. Lhebib kertoo, että pakolaisleireillä on paljon koulutettuja mutta työttömiä nuoria.
”Työttömät nuoret patistavat hallitusta jopa tarttumaan uudestaan aseisiin, sillä tulitauon aikainen tilanne, jossa heillä ei ole mitään tulevaisuutta, on sietämätön.”
Lisää:
Sanni Seppo ja Kerttu Matinpuro kävivät kuvaamassa pakolaisleiriä Länsi-Saharassa. Heidän töitään on nähtävillä Poliittisen valokuvan festivaaleilla 19.2.-30.4.2016 Suomen valokuvataiteen museossa.
Lähteet:
Länsi-Saharan historian kartoittamisessa on käytetty apuna ulkoministeriön kehitysviestinnän verkkojulkaisua Global Finlandia, jonka päivitys päättyi 2014.
kimppu.com 