Kolme Helsingin yliopiston maantieteen opiskelijaa kiinnostui Ecuadoriin suuntautuneella kenttäkurssilla alkuperäisväestöjen oikeuksista koulutuskysymyksissä. Minkälaisia haasteita opetuksessa on Ecuadorin Amazoniassa? Miten onnistuu paikallisten kulttuuriperinteiden ja laadukkaan, modernin koulutuksen integroiminen?
Teksti: Nora Fabritius, Anu Häkkinen, Soili Laurila
Kuvat: Anu Häkkinen, Soili Laurila
Ecuador on maa, jonka nykypäivässä näkyvät vahvasti kolonialismin aikaisen sosiaalisen, kulttuurisen ja kielellisen sorron jäljet. Maan alkuperäisväestöt ovat alkaneet haalimaan oikeuksiaan takaisin. Viime vuosikymmeninä liikehdintä on kasvanut suhteellisen voimakkaaksi, ja alkuperäiskansat ovat onnistuneet saavuttamaan merkittävää kehitystä oikeuksiensa suhteen. Etenkin koulutukseen liittyvät kysymykset ovat olleet tapetilla Ecuadorin alkuperäisväestöjen kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksia puitaessa. Koska kouluympäristö on yksi tärkeimmistä yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita uudistavista instituutioista, on koulutuksen ja alkuperäiskulttuurin välinen suhde kiinnostava tutkimusaihe.
Niinpä lokakuussa 2015 pakkasimme laukkumme ja suuntasimme nokkamme kohti Ecuadoria osana Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitoksen järjestämää kenttäkurssia. Lähdimme selvittämään sitä, miten Kichwa alkuperäisväestön kulttuuri ja kieli on sisällytetty julkiseen peruskouluopetukseen Ecuadorissa, ja mitkä tekijät tähän vaikuttavat. Tapaustutkimuksessamme huomasimme, että nämä koulutuksen ja kulttuurin väliset kiemurat ovat lopulta hyvin haasteellisia hallita, niin Ecuadorin paikallisessa kuin kansallisessa kontekstissa.
Kansalaisjärjestö Amazon Watchin mukaan Ecuadorissa elää tällä hetkellä 16 eri alkuperäiskansaa, joista me päätimme keskittyä Kichwaan. Kichwa on Ecuadorin alkuperäiskansoista suurin, mutta sitäkin monimuotoisempi, mikä osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi seikaksi tutkimustyön edetessä. Esimerkiksi suurin osa Ecuadorin hallinnossa työskentelevistä kichwoista on tavoiltaan, dialektiltaan ja kulttuuriltaan hyvinkin erilaisia verrattuna Amazonian kichwoihin, joiden parissa me teimme paikallisen tason kenttätyömme.
Aloitimme tutkimustyömme pääkaupungista Quitosta, jossa tapasimme ministeriöiden väkeä, minkä jälkeen suuntasimme Amazoniaan tekemään kouluvierailuja ja haastattelemaan paikallisia vanhempia. Pääsimme vierailemaan muun muassa Sarayakuun, pieneen kylään seitsemän tunnin puuduttavan kanoottimatkan päässä tieverkostosta. Sarayakussa vierailusta teki erittäin antoisan etenkin se, että saimme kuulla olevamme vierailun myötä enemmän perehtyneitä Ecuadorin alkuperäispoliittisiin kiemuroihin kuin suurin osa Ecuadorin väestöstä! Kenttämatkan jälkimainingeissa voimmekin siis todeta, että valittu aihe oli enemmän kuin mielenkiintoinen; se kiteyttää olennaisesti Ecuadorissa vallitsevan alkuperäisväestön ja valtion välisen valtataistelun, joka on jäänyt perinnöksi kolonialismin aikakaudesta.
Ecuadorin alkuperäisväestön keskeisimpiä tavoitteita on ollut vaikuttaa lastensa koulutukseen, jotta etenkin alkuperäisväestöjen tietoperintö, kielet, opetusmenetelmät sekä arvot ja maailmankuvat sisällytettäisiin peruskoulutukseen. Osana tätä taistelua on syntynyt monikulttuurinen opetusohjelma EIB (Educación Intercultural Bilingüe), jota myös sovellettiin osassa niitä kouluja, joissa vierailimme. Jos tutustuu EIB:n opetusohjelmaan, voi helposti uskoa, että alkuperäisväestö on päässyt jo pitkälle omien kulttuurioikeuksiensa toteuttamisessa.
EIB lupaa opetusta niin alkuperäisväestön kulttuuria kunnioittaen kuin myös pitäen yllä koulutuksen laatua niin, että myös pienten kylien lapsilla olisi mahdollisuus koulumenestykseen ja jatkokoulutukseen. Kenttätyön edetessä meille alkoi kuitenkin valjeta kuinka monien esteiden edessä kauniiden sanojen toteuttaminen seisoo.
Opetusministeriön väellä oli kolme suurta huolenaihetta, jotka olivat heidän mielestään onnistuneen ja laadukkaan EIB-koulutuksen tiellä. Ensinnäkään paikallisista alkuperäisväestöistä ei löydy tarpeeksi halukkaita opettajaksi kouluttautuvia, mikä tarkoittaa, että opettajan vastuulla oleva paikallisen kulttuurin integroiminen opetukseen ei onnistu. Tapauksittain opettajana alkuperäisväestön koulussa onkin muualta saapuva valtaväestön edustaja, joka ei tunne paikallisten perinteitä ja käytäntöjä.
Toinen ongelma on se, että joidenkin pienten alkuperäisväestön kylien johtajat vastustavat periaatteesta kaikkea, mitä valtionhallinnon päästä ehdotetaan. Heidän kokemuksensa valtiollisen päätöksenteon suhteen on tahriintunut muun muassa öljypolitiikkaan liittyvien selkkausten vuoksi. Esimerkiksi Sarayakussa alkuperäisväestön maita oli riistäen myyty kansainvälisille öljy-yhtiöille, mitä puitiin vuosien ajan aina oikeudessa saakka.
Kolmantena esteenä on se, että opetusministeriö suunnittelee kansainvälisessä yhteistyössä uutta koulutuksen laatua parantavaa Millenium-ohjelmaa. Ohjelman periaatteita noudattaen juuri pienten Sarayakun kaltaisten kyläkoulujen tilalle rakennetaan isoja, keskitettyjä, loistavalla infrastruktuurilla ja modernilla opetusteknologialla varustettuja kouluja. Kävi kuitenkin selväksi, ettei Sarayakussa haluta modernia koulurakennusta, sillä sellainen ei ole paikalliseen ilmastoon tai arkkitehtonisiin perinteisiin sopiva. Toisin sanoen betonikoulu olisi liian tunkkainen Amazonin viidakon kosteaan ilmastoon sekä liian pimeä kylässä, jossa sähkö ei tahdo riittää kuin pariin pihavaloon.
Sarayakulaiset toivat kuitenkin ilmi, että olisivat hyvin mielissään, jos saisivat modernimpia opetusvälineitä ja tukea opetukseen niin, että myös kylän lapsille turvattaisiin laadukas koulutus ja jatkokoulutuksen mahdollisuuksia, kunhan ne eivät tulisi betonisessa paketissa. Vaikka Sarayaku on Amazonin viidakon ympäröimä pieni alkuperäisväestön kylä, jossa perinteistä pidetään lujasti kiinni, se ei tarkoita sitä, etteivätkö kylän lasten vanhemmat olisi tietoisia tulevaisuuden työmarkkinoiden kansallisista ja kansainvälisistäkin vaatimuksista ja mahdollisuuksista. On myös havaittavissa, että vanhemmat empivät asian kanssa: vaaliako omaa kulttuuria ja perinteitä vai lähettääkö lapsia kaupunkiin laadukkaan koulutuksen perään?
Kaikki edellä kuvattu herätti ajatuksia ja kysymyksiä. Eikö olisi mahdollista löytää ratkaisu, jossa paikallisen kulttuurin vaaliminen ei olisi lasten työ- ja koulutusmahdollisuuksien kanssa ristiriidassa? Olisiko seuraavaksi esimerkiksi arkkitehtiopiskelijoiden aika selvittää, miten Sarayakun kulttuuriperinteitä vaalimalla saataisiin aikaan koulurakennus, joka täyttää opetukseen vaadittavat kriteerit, mutta sopii ilmastoon ja sarayakulaisten rakentamisperinteisiin. Eikö olisi mahdollista saada opetusta, joka kunnioittaa ja integroi paikallista kulttuuria auttaen kohottamaan alkuperäisväestön lasten itsetuntoa ja identiteettiä, mutta kuitenkin samalla ylläpitää opetuksen laatua niin, että heilläkin olisi yhdenvertaisia mahdollisuuksia edetä korkeakouluihin?
Voi olla, että kuvittelemme utopiaa, mutta haluaisimme nähdä tulevaisuudessa Ecuadorin, jossa kaikilla asukkailla olisi oikeus oman kulttuurinsa ylläpitämiseen sulkematta pois tasavertaisia koulutusmahdollisuuksia. Utopiassamme neuvottelut kansainvälisten järjestöjen, valtion ja paikallisten, opettajien ja vanhempien kesken avattaisiin uudestaan. Tässä keskiöön laitettaisiin se pieni Amazonian palmumajassa syntyvä lapsi, jonka tulevaisuus on riippuvainen paikallisten, Ecuadorin valtion sekä maailmalle ulottuvien verkostojen neuvottelujen lopputuloksista.
kimppu.com 