Työ tyttöjen oikeuksien puolesta Sambian maaseudulla vie toisinaan vaikeisiin kohtaamisiin, joissa ei voi piiloutua oppimiensa teorioiden ja rakenteiden taakse. Joskus tarvittaisiin pikaista toimintaa, mutta entäpä jos tärkein kysymys onkin, kuka toimii?
Teksti: Marketta Vuola
Kuvat: Marketta Vuola (kansikuva), Kamomilla Ilmonen (kaksi äitiä)
Lokakuussa 2016 lähden HYYn (Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan) Sambia-hankkeen viimeiselle monitorointimatkalle hankkeen koordinaattorina mukanani hankkeen vapaaehtoinen Suvi ja oppainamme kumppanijärjestömme EPWDAn (Eastern Province Women’s Development Association) toimiston porukka. Matkamme suuntautuu Sambian itäiseen provinssiin, Chipatan kaupunkiin ja Nyimban alueen kyliin, joissa EPWDA on jo lähes kymmenen vuoden ajan kouluttanut HYYn tuella vapaaehtoisia kylien asukkaita mm. naisten oikeusneuvonnassa, äitiysterveydenhuollossa ja tyttöjen oikeuksissa. Nyt HYYn ja EPWDAn viimeinen yhteistyöhanke on päättymässä tämän vuoden lopussa.
Tytöistä, köyhyydestä ja tekopyhyydestä
Vierailemme koulussa, jossa saamme tavata noin 14–17-vuotiaita tyttöjä, heidän opettajiaan sekä hankkeen vapaaehtoisia, jotka ovat käyneet tässäkin koulussa jakamassa tietoa tyttöjen koulunkäynnin tärkeydestä ja alaikäisten avioliittojen haitoista ja laittomuudesta. Meille kerrotaan, että hankkeemme on onnistunut hyvin tiedon levittämisessä, mutta ongelma ei ole silti hävinnyt. Tiedosta huolimatta köyhyys pakottaa monet tytöt ja heidän perheensä äärimmäisiin valintoihin – usein avioliitto nähdään ainoana vaihtoehtona tarjota tytölle toimeentulo. On musertavaa nähdä, kuinka paljon lahjakkuutta ja nuoria elämiä valuu köyhyyden kierteeseen.
Eräs opettajista pukee ajatukseni sanoiksi: ”Te vain tulette tänne kyselemään ja kuulemaan näiden nuorten ongelmista ja köyhyydestä, mutta ette tee mitään muuta kuin puhutte. Huomenna te lähdette kotiin ja unohdatte nämä nuoret ja heidän ongelmansa.”
Niinpä niin. Myös itselleni on joskus vaikea ymmärtää ja muistaa asennekasvatuksen merkitys tilanteessa, joka tarvitsisi toimintaa: näiden tyttöjen kohdalla voi olla kyse vuodesta, kuukaudesta tai viikosta, milloin heidän ei enää ole taloudellisesti mahdollista jatkaa koulunkäyntiä.
Toimijoista muutoksen takana – vastuusta ja vallasta
Kehitysyhteistyö on onneksi kehittynyt vuosikymmenien aikana ja saanut muotoja, joissa pyritään antamaan paikallisille ihmisille mahdollisuus oppia tietoja ja taitoja, joilla vaikuttaa yhteiskuntaan. Pyritään kannustamaan paikallista yritteliäisyyttä ja osaamista lahja-avun sijaan; muuttamaan rakenteita yksilöiden tukemisen sijaan.
Vähävaraisten nuorten koulunkäyntiä tukevia järjestelmiä tarvitaan ehdottomasti, mutta tulisiko niistä kestäviä, jos ne toteutettaisiin suomalaisen järjestön toimesta? Kuulemme myöhemmin erään hankealueen paikallisesta naisryhmästä, joka kerää kolehtia jäseniltään käyttääkseen rahat vähävaraisten koulunkäynnin tukemiseen ja mikrolainoihin – ja niin toivon kipinä on jälleen herännyt.
Vaikka kohtaamisista teinityttöjen kanssa jää käteen toisaalta musertava avuttomuudentunne, samalla olen myös yhä vakuuttuneempi siitä, että nimenomaan kaltaisemme pienet toimijat voivat vaikuttaa ongelmiin, joiden ratkaisu vaatii kulttuurin ja asenteiden muutosta. Puhumme lopulta kuitenkin seksistä, seurustelusta, avioliitosta, lasten saamisesta ja rakkaudesta – ihmiselämän parhaista, kipeimmistä ja henkilökohtaisimmista alueista, joissa nuorten on itse otettava vastuu ja valta omasta kehostaan.
Tätä voidaan ja pitää tukea valtavasti hallinnosta käsin. Kuitenkin on myös selvää, että ylhäältä tuleva kontrolli ei paranna tyttöjen asemaa vaan voi jopa pahentaa tilannetta, jos esimerkiksi ratkaisuksi teiniraskauksien vähentämiseen tarjotaan tyttöjen pidättäytymistä seksistä. Pienet hankkeet ja monipuolinen rahoittajien kenttä mahdollistavat paikallisten ihmisten ja nuorten itsensä oma-aloitteisuuden. Heidän pitää itse olla muokkaamassa toiminnan tavoitteita ja muotoja, jotta se palvelisi heitä parhaiten – tai lainkaan.
Lopuksi
Entä miksi sitten lopetamme yhteistyön EPWDAn kanssa, jos kerran työtä on vielä niin paljon jäljellä? Hankkeemme on pääosin tavoittanut tiedotukselliset tavoitteensa ja on selvää, että toiminnan on jo aika muuttua. Ehkä myös uusien, nuoremman polven toimijoiden olisi hyvä nousta esiin?
Jätämme Sambian taaksemme sekavin tuntein. Sille opettajalle, jonka kommentti satutti pahasti, voimme sentään sanoa, ettemme ole unohtaneet luokan tyttöjä ja muita, jotka ympäri maailmaa ovat samankaltaisten ongelmien edessä. Haluan, että heillä kaikilla olisi tulevaisuudessa vapaus määrätä omasta kehostaan ja mahdollisuus tarvitsemaansa koulutukseen. Siksi tätä työtä tehdään: hitaasti ja joustavasti, virheistä oppien ja mahdollisimman monelle äänen antaen.
kimppu.com 