Kuinka kuvata katastrofia? – Nepalin maanjäristys puolitoista vuotta jälkeenpäin

Nepalin maanjäristyksen jälkivaikutuksia kuvaava Johanna Karjalaisen valokuvanäyttely After effects – परकम्पन  pyrkii eroon perinteisestä tavasta esittää köyhissä maissa tapahtuvia luonnonkatastrofeja ja tutustuttaa museota pitävän miehen elämään. Onko kärsimyksellä mässäilystä enemmän hyötyä vai haittaa? Minkälaista voisi olla toisenlainen yhteiskunnallinen valokuva?

Teksti: Marianne Mäkelin
Kuvat: Johanna Karjalainen

Kuvassa on talo, pystyssä. Asian varmistamiseksi on seinä tosin tuettu kahdella laudanpätkällä. Etualalla kävelee ankkapesue, kuin julistamassa elämän jatkumista. Kyltti oven päällä kertoo, ettei kyseessä ole mikä tahansa talo: se toivottaa tervetulleeksi museoon, jossa on aikoinaan sytytetty Nepalin ensimmäinen sähkövalo.

Talo sijaitsee Khokanan kylässä, Nepalissa ja kuuluu Madan Krishna Maharjanille. Läheisessä vesivoimalassa töissä ollut Maharjan pitää vaimonsa kanssa newarikulttuuria esittelevää museota kotonaan. Tai piti, ennen, kun taloon uskalsi hyvällä omallatunnolla kutsua vieraita. Nykyään vaarana on, että paikallisesta kulttuurista kiinnostuneet museovieraat jäisivät sortuvien rakenteiden alle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Khokanan museo

Huhtikuussa 2015 Gorkhan alueelle Nepaliin iski maanjäristys, joka oli voimakkain alueella tapahtunut sitten vuoden 1934. Järistyksessä kuoli noin 9 000 ihmistä ja noin 3,5 miljoonaa jäi kodittomaksi. Hetken aikaa maanjäristyksen jälkeen Suomenkin uutisissa nähtiin kuvia romahtaneista taloista, itkevistä tai loukkaantuneista ihmisistä ja väliaikaisista asumuksista.

Vuoden 2016 kehitysyhteistyöviikolla Helsingin Kaisa-talon aulassa esillä ollut valokuvanäyttely After effects – परकम्पन kuvaa Maharjanin taloa puolitoista vuotta maanjäristyksen jälkeen. Kuvat ottanut Johanna Karjalainen kertoo, että suuren maanjäristyksen uhka on ollut aina läsnä hänen matkustaessaan Nepalissa vuodesta 2008. Kun se lopulta tapahtui, heräsi kysymys: mitä nyt?

Karjalainen kertoo kävelleensä Katmandun kaduilla puolitoista vuotta maanjäristyksen ja ajatelleensa kaupungin olevan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ihmiset elivät kuten ennenkin. Puolessatoista vuodessa kivenmurikat oli siivottu pois kaduilta ja kaikista huonoimmassa kunnossa keikkuneet rakennukset jo purettu alas. Vaikka Punaisen Ristin mukaan yhä neljä miljoonaa ihmistä on ilman kotia, suurin osa vastaantulijoista kadulla näytti jatkavan elämäänsä varsin tavallisen näköisesti.

Kun ihmiset kertoivat maanjäristyksen aiheuttamista vaikeuksista elämässään, kameraa taas Karjalaisen ei tehnyt mieli ottaa esiin. Tilanne tuntui epäsopivalta: kaivaa kameraa esille kerätäkseen materiaalia omaan näyttelyynsä samalla, kun toinen kertoo menetyksistään. Millä tavalla ihmiset itse hyötyisivät siitä, että heidän kohtalonsa päätyisi Suomeen ihmisten pällisteltäväksi? Haluaisiko kukaan itse olla esillä muiden sääliteltävänä?

Vapaaehtoislahjoituksilla toimivat järjestöt turvautuvat usein tunteisiin vetoaviin ja avun tarvetta korostaviin kuviin. Samanlaisella logiikalla toimivat uutiskuvat, joiden on perusteltava olemassaolonsa heti ensimmäisellä silmäyksellä: tämä on tärkeää, tämä on ajankohtaista nyt. Mutta kenen asiaa tai etuja oikeastaan ajavat kärsimystä ja kurjuutta korostavat kuvat?

Shokeeraamaan tarkoitetuista kuvista keskusteltiin viimeksi Suomessa, kun Turkissa rannalle huuhtoutuneesta, hukkuneesta lapsesta otetusta valokuvasta tuli Välimeren siirtolaiskriisin symboli. Hukkunut lapsi ei kuitenkaan ollut symboli vaan oikea henkilö, ei vain yksi monista. On vaikea kuvitella, että kuolleen suomalaislapsen kuva olisi vastaavalla tavalla kiertänyt mediassa.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Madan Krishan Maharjan hymyilee maanjäristyksessä vaurioituneessa talossaan.

Karjalaista teema pohditutti jo hänen toimiessaan lastenkotia Nepalissa ylläpitävässä järjestössä. Hän kertoo, että sitä mukaan, kun lapset kasvoivat, lahjoittajia oli yhä vaikeampi saada. Kouluvihkoja tarvitsevat teinit eivät olleetkaan enää yhtä söpöjä kuin pienet kodittomaksi jääneet lapset.

Karjalainen sanoo ajattelevansa, että sillä, millaisia kuvia näemme, on yhteys poliittisiin tekoihin. Saavatko äärimmäistä hätää esittävät kuvat toimimaan pitkäaikaisten rakenteellisten ongelmien parantamiseksi? Maanjäristyksiä tulee maanjäristysvyöhykkeellä olemaan, ja toki välitön kriisiapukin on tarpeellista, mutta yhtä lailla köyhyyden vähentäminen mahdollistaisi turvallisten asuinympäristöjen ja toimivien paikallisten turvaverkostojen rakentamisen.

Kurjuuden ja kärsimyksen korostamisen on myös ajateltu vähentävän globaalin etelän maihin suuntautuvia sijoituksia. Esimerkiksi pääomasijoittaja Jyrki Koskelo on sanonut, että Afrikka tarkoittaa yhä ihmisten mielikuvissa köyhyyttä ja nälkäisiä lapsia. Avustusjärjestöjen markkinointi typistää näin ollen kokonaisen mantereen mahdollisuuksineen vain auttamisen tarpeessa olevaksi kohteeksi.

Palataan Khokanaan ja Maharjanin luo. Maharjan kertoo surevansa talonsa kohtaloa, mutta samaan aikaan, kun jälleenrakennusvarat viipyvät, hän tietää toisten yhä asuvan teltoissa paljon enemmän menettäneenä. Maharjanin tilanne tulee kuitenkin valokuvissa toisella tavalla katsojan luo ja samaistuttavaksi. Sitä ajattelee talon paikallishistoriallista merkitystä (ensimmäinen sähkövalo!) ja ihmisten tapaa kiintyä paikkoihin. Maharjankin haaveilee talonsa kunnostamisesta, vaikka on paremmassa asemassa kuin monet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s