Kuva: Heidi Kouvo
Jalanjälki
Sokoksella utelee
”Ostatko muovipussia?”
Mitä se kyselee
Kaivelen jo kangaskassia
Perässä päättää jamppa
Ilmaiseksi pitäis saada
Katsahdan toisen jalkaa ja omaa
–
Iso vai pieni?
Jalanjälki
Eko vai hiili?
–
Tietämättömäksi jää tää ihmismieli
Pussi ei vielä kokonaisuutta kieli
Maria Lummekoski
Muistopuhe ihmisille
Kun meitä ei enää ole,
Ihmishymystä tulee muisto.
Kun meitä ei enää ole,
Haihtuu ilmaan melu ja ruuhka.
Ilon välke se heijastuu
valokuvista, tuimista,
vanhojen maalauksien kehyksistä.
Kun meitä ei enää ole,
ei linnut säästele nuotteja.
Ei kasvit ja puut meitä sure,
On ilo uus ja kasvun aika!
Ei saasteita, jätteitä,
Sumua, humua, sotia, kurjuutta!
Ei kestänyt ihmisyys omaa hurjuutta.
Ei luonto ihmistä kaipaa:
On heistä nyt päästy,
voi laulu raikaa!
Ja jäljelle jää
kaikki vihreys ja lumi.
Jää auringonnousu,
tähdet ja kaste…
…vai että tuleeko heitä ikävä?
Ehkäpä,
mutta tuskin!
Mari-Luisa Mäki
Kello on iltayksi
Rastitan jälleen yhden askareen tehdyksi:
”Lasillinen vihreää vettä viety
Bunkkerissa yksinään vankina nukkuvalle”
Lisäsin maku- ja väriaineita
Pilaantuneelta maistuvaan veteen Auringon
Jotta sitä enemmän kanttiinissa ruokajuomaksi valittaisiin
Rakennuksia ympäröivistä metsistä
On jälleen pakkasessa kuulunut raatelun ääniä
Kaikki eivät ehdi juosta aitojen alta turvaan matalaan
Jäätyneitä ruumiita
On suojavyöhykkeen reunoilta
Vartiolamppujen kajastuksilla helppo osoittaa
Yleiskielenä täällä on englanti
Ja yhteistyö on avainkorteilla helppo osoittaa
Silti kaipaan aikaa ennen ilmastoa muokanneita koneita
Kun kaikkialla kuultiin eri kieliä kauniita
Nyt mekaaninen linnunlaulu
Yötyöltä jäävät hiljaiset hetket
Yhdenmukaistaa
Ennen tilanteen lopullista kuumenemista
Luksusalukset rikkaat toiselle planeetalle
Kuuhunkin kiidättivät
Oli kai typerää tänne jääviltä
Mitään kunnollista suojelua odottaa
Kuolevien lajien paino
Pitää uhrattujen nyt harteillaan kannattaa
Ajan kuluksi lasken itselleni
Lasillisen vihreää vettä
Teollisuuden jäljeltä sitä ainoaa jäljellä olevaa
Ja katson maisemaa muuttumatonta
Aikaisintaan 100 000 vuoden päästä sulavaa
Vanhan vallan aikana koulutetut
Dystopiaksi tätä sanoivat
Mimosa Sihvola
aalto on matkannut meren läpi, kerännyt oman varjonsa
vain nainen tietää sen liikkuvan heitä kohti
eikä se vaella enää keskellä, vaan lähestyy meren reunaa
eivätkä he lähde rannalta, vaan antavat paljaiden jalkojen vajota
hiekalla lojuu alaspäin käännetty vene, violetti orkidea hylätyssä kengässä
varjo luo alleen hiljaisuuden, joka painaa
aaltoa, aallon väriä, mies on kaivannut, mutta hän ei vielä tiedä sitä
kauempana hiirakkohevonen yrittää kivuta ylös, sekin vaistoaa, miten meri nousee
kuva on kuuluisa maalaus, jonka loi sama henkilö, joka aallon aiheutti
siinä siristän silmiäni kuin vanki, hiekka sädehtii, hiukseni muodostavat otsalle kaksi verhoa
selkäni takana kasvaa vaahtoavan aallon varjo, kuin ryöppyävä hevosen harja
Lea Kalenius
Suvun viimeinen matriarkka
Alta romahtaneen pölyn
Takaisin maan päälle kipuaa
Vimmastus villaneuleiseen päähän kohoaa
”Kaiken on oltava valmista
Ennen iskua seuraavaa!”
Löytyy jostain pala jäätynyttä näkkileipää
Ei ole kapenevissa ihmisyyden määreissä enää
Tienviittoja sellaisiin paikkoihin kuin
”Siviili” ja ”syyntakeeton”
Kantomatkan päässä valmiina
Risti mummollekin jo on
Mimosa Sihvola
kimppu.com 