Runokilpailun satoa

Kuva: Heidi Kouvo

 


 

Jalanjälki

Sokoksella utelee
”Ostatko muovipussia?”
Mitä se kyselee
Kaivelen jo kangaskassia
Perässä päättää jamppa
Ilmaiseksi pitäis saada
Katsahdan toisen jalkaa ja omaa

Iso vai pieni?
Jalanjälki
Eko vai hiili?

Tietämättömäksi jää tää ihmismieli
Pussi ei vielä kokonaisuutta kieli

Maria Lummekoski

 


 

Muistopuhe ihmisille

Kun meitä ei enää ole,
Ihmishymystä tulee muisto.
Kun meitä ei enää ole,
Haihtuu ilmaan melu ja ruuhka.
Ilon välke se heijastuu
valokuvista, tuimista,
vanhojen maalauksien kehyksistä.

Kun meitä ei enää ole,
ei linnut säästele nuotteja.
Ei kasvit ja puut meitä sure,
On ilo uus ja kasvun aika!
Ei saasteita, jätteitä,
Sumua, humua, sotia, kurjuutta!
Ei kestänyt ihmisyys omaa hurjuutta.

Ei luonto ihmistä kaipaa:
On heistä nyt päästy,
voi laulu raikaa!
Ja jäljelle jää
kaikki vihreys ja lumi.
Jää auringonnousu,
tähdet ja kaste…

…vai että tuleeko heitä ikävä?
Ehkäpä,
mutta tuskin!

Mari-Luisa Mäki

 


 

Kello on iltayksi
Rastitan jälleen yhden askareen tehdyksi:
”Lasillinen vihreää vettä viety
Bunkkerissa yksinään vankina nukkuvalle”
Lisäsin maku- ja väriaineita
Pilaantuneelta maistuvaan veteen Auringon
Jotta sitä enemmän kanttiinissa ruokajuomaksi valittaisiin

Rakennuksia ympäröivistä metsistä
On jälleen pakkasessa kuulunut raatelun ääniä
Kaikki eivät ehdi juosta aitojen alta turvaan matalaan
Jäätyneitä ruumiita
On suojavyöhykkeen reunoilta
Vartiolamppujen kajastuksilla helppo osoittaa

Yleiskielenä täällä on englanti
Ja yhteistyö on avainkorteilla helppo osoittaa
Silti kaipaan aikaa ennen ilmastoa muokanneita koneita
Kun kaikkialla kuultiin eri kieliä kauniita
Nyt mekaaninen linnunlaulu
Yötyöltä jäävät hiljaiset hetket
Yhdenmukaistaa

Ennen tilanteen lopullista kuumenemista
Luksusalukset rikkaat toiselle planeetalle
Kuuhunkin kiidättivät
Oli kai typerää tänne jääviltä
Mitään kunnollista suojelua odottaa
Kuolevien lajien paino
Pitää uhrattujen nyt harteillaan kannattaa

Ajan kuluksi lasken itselleni
Lasillisen vihreää vettä
Teollisuuden jäljeltä sitä ainoaa jäljellä olevaa
Ja katson maisemaa muuttumatonta
Aikaisintaan 100 000 vuoden päästä sulavaa
Vanhan vallan aikana koulutetut
Dystopiaksi tätä sanoivat

Mimosa Sihvola

 


 

aalto ​on ​matkannut ​meren ​läpi, ​kerännyt ​oman ​varjonsa
vain ​nainen ​tietää ​sen ​liikkuvan ​heitä ​kohti
eikä ​se ​vaella ​enää ​keskellä, ​vaan ​lähestyy ​meren ​reunaa
eivätkä ​he ​lähde ​rannalta, ​vaan ​antavat ​paljaiden ​jalkojen ​vajota
hiekalla ​lojuu ​alaspäin ​käännetty ​vene, ​violetti ​orkidea ​hylätyssä ​kengässä
varjo ​luo ​alleen ​hiljaisuuden, ​joka ​painaa
aaltoa, ​aallon ​väriä, ​mies ​on ​kaivannut, ​mutta ​hän ​ei ​vielä ​tiedä ​sitä
kauempana ​hiirakkohevonen ​yrittää ​kivuta ​ylös, ​sekin ​vaistoaa, ​miten ​meri ​nousee
kuva ​on ​kuuluisa ​maalaus, ​jonka ​loi ​sama ​henkilö, ​joka ​aallon ​aiheutti
siinä ​siristän ​silmiäni ​kuin ​vanki, ​hiekka ​sädehtii, ​hiukseni ​muodostavat ​otsalle ​kaksi verhoa
selkäni ​takana ​kasvaa ​vaahtoavan ​aallon ​varjo, ​kuin ​ryöppyävä ​hevosen ​harja

Lea Kalenius

 


 

Suvun viimeinen matriarkka
Alta romahtaneen pölyn
Takaisin maan päälle kipuaa
Vimmastus villaneuleiseen päähän kohoaa
”Kaiken on oltava valmista
Ennen iskua seuraavaa!”

Löytyy jostain pala jäätynyttä näkkileipää
Ei ole kapenevissa ihmisyyden määreissä enää
Tienviittoja sellaisiin paikkoihin kuin
”Siviili” ja ”syyntakeeton”
Kantomatkan päässä valmiina
Risti mummollekin jo on

Mimosa Sihvola

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s