Teksti: Edna Huotari
Kävin kuuntelemassa Tuomas Vesterisen luennon “Epänormaalin diagnoosi – kulttuurin vaikutus mielenterveysongelmiin” tammikuussa Nuorten Filosofiatapahtumassa. Vesterinen mainitsi luentonsa aikana antropologi Tanya Luhrmannin tekemän tutkimuksen, jossa tutkittiin skitsofrenian oireilua Ghanassa, Intiassa ja Yhdysvalloissa. Luhrmannin tutkimus herätti kiinnostukseni ja tässä jutussa keskityn lähinnä siihen. Suosittelen myös aiheesta kiinnostuneita tutustumaan Tuomas Vesterisen samoja teemoja käsittelevän artikkeliin. Artikkeli löytyy jutun lopun lähteistä.
Tanya Luhrmannin tutkimus osoittaa, että tapa jolla skitsofreniaa sairastavat kuulevat ääniä, riippuu kulttuurista. Kaikkien tutkimukseen osallistuneiden kuulemat äänet olivat monella tapaa samanlaisia: he kuulivat sekä hyväntahtoisia että pahantahtoisia ääniä, keskusteluja ja kuiskauksia. Äänien kuuleminen erosi kuitenkin perustavanlaatuisesti eräällä tapaa: eri maiden välinen yleisluonne erosi huomattavasti. Ghanalaiset ja intialaiset kuvailivat ääniä suurimmaksi osaksi positiivisiksi, kun taas yhdysvaltalaisten osallistujien kuulemat äänet olivat kautta linjan negatiivisia ja pahantahtoisia.
Mistä tämä ero johtuu? Luhrmann selittää tulosta länsimaisella individualismilla sekä länsimaisen psykiatrian tavalla suhtautua äänten kuulemiseen. Länsimaita leimaava individualismi näkee äänet ulkopuolisena uhkana, joka rikkoo äänien kuulijan yksityisyyttä ja kontrollia omasta identiteetistään. Yhteisöllisemmissä kulttuureissa äänien kuulemista ei nähdä tunkeutumisena vaan usein jopa avuliaana: monet intialaiset kuulivat edesmenneiden omaistensa ääniä, jotka neuvoivat heitä arkiaskareissa. Ghanalaiset puolestaan kuulivat hyväntahtoisen jumalan neuvoja.
Yhdysvaltalaiset, ja muutama ghanalainen kuvailivat pahansuopia ääniä sairauden tai trauman oireina. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että pahansuopuus ja väkivaltaisuus eivät ole välttämättömiä skitsofrenian piirteitä. Luhrmannin mukaan tällä voi olla olla vaikutuksia skitsofreenikoiden saamaan hoitoon: äänien medikalisoinnin sijaan suopeampi lähestymistapa äänten kuulemiseen voi johtaa myös positiivisempiin ja vähemmän vahingollisiin ääniin.
On selkeää, että psykiatriasta on ihmisille hyötyä. Mielestäni Luhrmannin tutkimus kuitenkin osoittaa, että stigmat, kulttuuri ja sosiaalinen maailma vaikuttavat psykiatrian tapaan käsitellä mielenterveysongelmia. Näin ollen psykiatria ei voi tieteenalana sulkea sosiaalisia ulottuvuuksia itsensä ulkopuolelle. Kuten Vesterinenkin luennossaan mainitsi, psykiatrian tutkimuskohteet, me ihmiset, ymmärrämme meistä tehdyn tutkimustulosten merkityksen, mikä puolestaan vaikuttaa käyttäytymiseemme ja tapaamme sairastaa. Tällöin myös psykiatrian olisi otettava huomioon, kuinka psykiatria itsessään vaikuttaa tutkimuskohteisiinsa.
Yhdysvaltalaisten esimerkki osoittaa, kuinka haitallista liika medikalisointi voi skitsofreenikoille olla. Tällaisten tutkimustulosten valossa toivoisin, että mielenterveyden sosiaalinen ulottuvuus otettaisiin tulevaisuudessa paremmin huomioon niin psykiatriassa kuin laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Stigmatisoivasta ja demonisoivasta tavasta puhua mielenterveydestä ei ole hyötyä kenellekään: ei parempaa hoitoa kehitteleville psykiatreille eikä hoitoa saaville osapuolille.
Lähteet:
https://antroblogi.fi/2017/01/onko-normaalia-olla-mielisairas/
https://news.stanford.edu/2014/07/16/voices-culture-luhrmann-071614/
kimppu.com 