IPCC:n erikoisraportin saama huomio on osoitus siitä, että ilmastonmuutoksen aiheuttama uhka alkaa vihdoin hivuttautua kollektiiviseen tietoisuuteen. IPCC vetoaa päättäjiin päästöjen hillitsemiseksi eikä media päästä poliitikkoja helpolla. Kuulostaa hyvältä, mutta uskalletaanko vieläkään tehdä tarpeeksi radikaaleja toimia? Haluammeko mieluummin pelastaa talouskasvun vai uskallammeko viimeinkin katsoa totuutta silmiin?
Teksti: Sini-Emilia Asikainen
Vuonna 2012 Maailmanpankki julkaisi ilmastoraportin, jossa varoitettiin meidän olevan matkalla 4 celsiusastetta lämpimämpään maailmaan. Maailmanpankki peräänkuulutti lämpenemisen hillitsemistä alle 2 asteeseen – tätä suurempi lämpötilan nousu olisi jo kohtalokas. Professori Kevin Andersonin mukaan rauhanomaisen ja järjestäytyneen yhteiskunnan selviäminen olisi mahdotonta 4 astetta lämpimämmässä maailmassa.
Ilmaston lämpenemisen vaarat ovat vuosikymmenten ajan kaikuneet kuuroille korville ja aikaa on hukattu tuhottomasti. Ilmastokokouksissa on pyöritelty peukaloita ja saatu aikaan korkeintaan päälleliimattua päästökauppaa ja näennäisiä lupauksia. Pieniä myönnytyksiä on toki tehty, mutta tähän mennessä solmitut ilmastosopimukset olisivat toteutuessaankin auttamattoman riittämättömiä. Lokakuussa 2018 hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC julkaisi päätöksentekijöihin vetoavan erikoisraportin, jossa kerrotaan, kuinka ilmaston lämpeneminen voidaan pitää alle 1,5 celsiusasteessa ja mitä tapahtuu, jos tavoitetta ei saavuteta.
Viime keväänä kirjoitin Kimpun printtilehteen jutun, jossa ihmettelin päättäjien kädettömyyttä ja vastuun sysäämistä yksilöiden (nykykielessä kuluttajien) harteille. Miten näin isossa asiassa ei uskalleta ja haluta tehdä kunnollisia ratkaisuja? Syynä ovat yhteiskunnalliset rakenteet. Keskeisten ratkaisujen saavuttamisen esteenä on nykyisen kapitalistisen maailmanjärjestelmämme toimintalogiikka, joka perustuu jatkuvaan talouskasvuun. Nykyisessä järjestelmässä talouskasvua pidetään jokaisen valtion itsestäänselvänä oikeutena ja hyvinvointivaltion edellytyksenä. Jos kuitenkin talouskasvua tavoitellaan ilmaston kustannuksella, pian ei enää ole hyvinvointivaltiota jota vaalia.
Osallistuin viime huhtikuussa Suomen sosiaalifoorumin seminaariin Voiko ilmastokriisistä selviytyä?, jossa eri alojen edustajat pitivät puheenvuorojaan ja keskustelivat yleisön kanssa. Keskustelu painottui vahvasti kuluttajien vastuuseen, mikä on ollut tavallista viimeaikaisessa ilmastokeskustelussa. Seminaarissa jopa pohdittiin, mitä keksipaketteja kuluttaja voi ostaa välttääkseen ilmastolle haitallisen palmuöljyn. Hohhoijaa, minä mietin. En väitä, etteivätkö vastuulliset kulutusvalintamme olisi tärkeitä, mutta valitettavasti tässä vaiheessa tiedostavien kuluttajien valinnat ovat kuin ekohipin kyynel alati paisuvassa valtameressä. Jonkin aikaa kuunneltuani nostin käteni ja esitin mielipiteeni.
Mielestäni viralliset instituutiot ovat se taho, joka voi tehokkaasti vaikuttaa ilmaston liiallisen lämpenemisen ehkäisyyn. Muut osallistujat nyökyttelivät hyväksyvästi. Kysyin, mitä asiantuntijoiden mielestä tämän saavuttamiseksi pitäisi tehdä. En saanut vastausta.
Naomi Kleinin (2014) mielestä ihmiset kärsivät ilmastonmuutoksen suhteen pelosta ja muistinmenetyksestä: “Ilmastonmuutokseen on vaikea kiinnittää huomionsa kovin pitkäksi aikaa. Ihmiset vaikuttavat kärsivän kummallisesta, toistuvasta muistinmenetyksestä – ja täysin järkevästä syystä. Pelkäämme, että kriisin todellisen mittakaavan hyväksyminen muuttaa kaiken.” Ja niinhän se muuttaakin. Tarvitsemme radikaaleja ratkaisuja eli käytännössä kansallisia ja kansainvälisiä lakimuutoksia. Selkein ja tehokkain ratkaisu olisi fossiilisten energianlähteiden käytön kieltäminen ja ekologisesti kestävien vaihtoehtojen kehittäminen.
Fossiilisen energian kieltämisestä seuraisi suuria taloudellisia vahinkoja kapitalismin voittajille, mutta tämä on välttämätöntä ilmastotuhon välttämiseksi. Voimme kuitenkin olla varmoja, etteivät he luovuta helpolla. Trump väittää ilmastonmuutoksen vaaroista kertovien tiedemiesten varoitusten takana olevan “suuri poliittinen agenda”. Yhdysvallat on tunnetusti käynyt jo vuosikymmeniä kommunismin vastaista sotaa ja siinä vouhotuksessa asiantuntijoiden esittämät toimet ilmastokriisin ehkäisemiseksi saattavat vaikuttaa itse paholaisen petosyritykseltä.
Pankkien ei annettu kaatua, miksi elinympäristömme sitten annetaan?
IPCC:n erikoisraportin saama mediahuomio on ollut huojentavaa. Tuntuu, että ilmastokriisin uhka aletaan vihdoin tiedostaa. Media on myös vaatinut poliitikoilta kannanottoja raportin vaatimiin toimiin. Poliitikkojen vastaukset sen sijaan eivät ole olleet mukavaa kuunneltavaa. 2000-luvun lopun finanssikriisi osoitti, että poliitikoilta ja globaaleilta toimijoilta löytyy kyllä resursseja esimerkiksi pankkien pelastamiseen, jos tahtoa vain riittää. Pankkien ei annettu kaatua, miksi elinympäristömme sitten annetaan? Pitkä tähtäin tuntuu olevan rikki, sillä ilmastonmuutos kietoutuu kaikkeen ja siten tuho odottaa vääjäämättä myös taloutta ja vaalittua hyvinvointivaltiota.
Koska yhteiskunnalliset rakenteet määrittävät toimintaamme, olemme tavallaan ”pakotettuja” kapitalistiseen toimintaan ja kuluttamiseen. Maailmanjärjestelmä on tehnyt meistä kuluttajia, ihmisiä, joiden tarkoitus maailmassa on ostaa jatkuvasti uusia vaatteita ja etelänlomia. Tavan tallaajia ei tulisi syyllistää liikaa, sillä yksilöiden kulutusvalinnat eivät yksinään pelasta maailmaa.
Jos kerran rakenteet pakottavat meidät kuluttamaan, tarkoittaako se, että me tavikset emme voi tehdä mitään? No ei! Instituutiot koostuvat ihmisistä, keihin jokainen meistä voi vedota. Voimme vaikuttaa äänestämällä ja vaatimalla rohkeita ratkaisuja kansanedustajiltamme ja mepeiltämme. Yhteiskuntahistorioitsija Tero Toivanen totesi huhtikuussa järjestetyssä Ympäristöahdistuksen terapiaillassa, että “yhteiskunnallinen muutos tapahtuu useimmiten sillä tavalla, että ihmiset lähtevät kollektiivisesti muuttamaan epäkohtia yhteiskunnassa”. Toivo ei ole vielä menetetty. Nyt jos koskaan on aika toimia!
kimppu.com 