Dokumenttielokuva Island of the Hungry Ghosts kuvaa Australian Joulusaaren karua ristiriitaisuutta.
Teksti: Anna Hellberg
Kuvat: Raphael Bick / Unsplash sekä Flickr
Elokuvan kuvat ovat kauniita mutta tempo on hidas, pitkäveteinen. Kun keskittymiseni herpaantuu, saan tutun impulssin tarkistaa, kuinka kauan elokuvaa on vielä jäljellä. Niin voi tosin tehdä vaan koneen ääressä, ei DocPointin näytöksessä. Aika tuntuu paljon pidemmältä, kun ei tiedä, kuinka paljon sitä on jäljellä. Pakko vaan istua ja seurata.
Valkokankaalla tuhannet maataskuravut ylittävät tietä: käynnissä on valtava muuttoaalto toiselle puolelle Joulusaarta. Ravut vaeltavat yhtä hitaasti kuin elokuva etenee. Molemmat kuitenkin etenevät, sentti tai sekunti kerrallaan.
Ihmiset ovat huomaavaisia. He rakentavat siltoja, sulkevat teitä ja ajavat mönkijöillä haravoiden rapuja pois tieltä, jotta niillä olisi turvallinen muutto, eikä yksikään jäisi auton alle. Myös vainajista huolehditaan Joulusaarella. Saaren asukkaat polttavat uhrilahjoja esi-isiensä sieluille, nälkäisille hengille, jotka eivät saaneet kunnon hautajaisia. Raukat jäivät jumiin elävien ja kuolleiden maailmojen väliin.
Samalla saarella, jolla ravut ja nälkäiset henget vaeltavat, istuu pidätyskeskuksessa tuhansittain turvapaikanhakijoita. Jotkut heistä käyvät dokumenttielokuvan päähenkilön, kidutus- ja traumaneuvoja Poh Lin Leen vastaanotolla kerran viikossa.
Elokuvan alussa he käsittelevät Leen kanssa kotimaansa sotaa, pakenemista, perheenjäsenten menetystä. Mutta elokuvan edetessä traumat eivät vähene, vaan niitä tulee lisää. Masennusta, nöyryytystä, vapaudenriistoa.
Pidätyskeskuksen ihmiset ovat jo kokeneet enemmän pahaa kuin kenenkään pitäisi. He ovat joutuneet valitsemaan kahden pahan välillä kotimaassaan: paeta vaiko kuolla? Vaikka he ovat turvassa, toivo paremmasta tulevaisuudesta heikkenee päivä päivältä. Perheenjäseniä erotetaan toisistaan, ja ystävyyssiteitä on hankala solmia, kun kukaan ei tiedä, kuinka kauan keskuksessa ollaan.
Ei ole rikos hakea turvapaikkaa, Lee vakuuttaa vastaanotollaan nuorelle naiselle. Tämä uskoo rikkoneensa Australian lakeja ja joutuneensa siksi pidätyskeskukseen.
Eikä mikään ihme, että hän uskoo niin. Joulusaaren turvapaikanhakijat ovat pahemmassa vankilassa kuin monet rikolliset.
He eivät tiedä, milloin pääsevät pois. Kenties ensi viikolla, kenties vuosien päästä. Elokuvan alussa dramatisoidaan tilanne, jossa turvapaikanhakija karkaa keskuksesta ja juoksee läpi viidakon. Lee kuulee työmatkallaan radiosta, että mies on löydetty rannalta hukkuneena.
Hän oli ollut pidätyskeskuksessa yli viisi vuotta, ilman tietoa tulevasta tai mahdollisuuksia vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Kun ainoa asia josta on enää päätäntävaltaa, on oma henki, sen päätäntävallan käyttäminen alkaa tuntua houkuttelevalta, Poh Lin Lee pohtii.
Terapiakaan ei ole helppoa, kun jokainen tapaaminen saattaa olla viimeinen. Usein Lee kuulee turvapaikanhakijan siirrosta pois saarelta vasta kun tämä ei saavu seuraavan viikon tapaamiseen. Tietoja turvapaikanhakijoista ei anneta yksityisyydensuojan varjolla. Lee jää jumiin byrokratiakierteeseen.
Kerran hän saa tietää syyn tapaamisen peruutukselle. Turvapaikanhakija on vahingoittanut itseään, eikä tarkempia tietoja voida antaa. Australian uusi laki määrää pidätyskeskuksen työntekijöille jopa kahden vuoden vankeusrangaistuksen, jos he vuotavat tietoja keskuksen sisältä. Nyt jos koskaan hälytyskellojen pitäisi soida.
Jopa pahimmat rikolliset tietävät tuomionsa pituuden. Päivien laskeminen ja ulospääsyä odottaminen pitävät heidät järjissään.
Aika tuntuu paljon pidemmältä, kun ei tiedä, kuinka paljon sitä on jäljellä. Samoin kuin hidastempoista dokkaria katsoessa. Hävettää edes verrata tylsistymistäni leffateatterissa näiden ihmisten loputtomaan kärsimykseen.
Toisaalta tämä elokuva ei ole enää tylsä, vaan äärimmäisen ahdistava. Rintaa puristaa maailman pahuus ja mieltä raastaa ihmisten sokeus.
Turvapaikanhakijat ovat jumissa kahden maailman välissä niin kuin esi-isien sielut. He ovat epävarmalla vaelluksella niin kuin ravut. Mutta kukaan ei rakenna siltoja tai polta uhrilahjoja heidän vuokseen.
Dokumenttielokuva: The Island of the Hungry Ghosts
Ohjaus: Gabrielle Brady
kimppu.com 