Grönlantilaiset elävät omalla saarellaan ulkopuolisten rakentamassa maailmassa, jossa mielikuvat heidän elämästään ja arjestaan tulevat ulkoapäin.
Teksti & kuvat: Eeva Honkonen
Karu, jäinen, katoava, traditionaalinen – jääkarhut, iglut, ilmastonmuutosturismi, raa’an lihan syöminen. Arvaisitko mistä paikasta kuvailu on? Kahdeksan sanaa, jotka luovat suomalaiselle ajatuksen maailman suurimmasta saaresta Grönlannista. Pitävätkö nämä stereotypiat paikkansa? Onko sillä oikeastaan edes merkitystä, koska nuo edellä mainitut kuvaelmat eivät olleet luonteeltaan suoranaisesti negatiivisia vain vähän jämähtäneitä. Ne kuitenkin luovat ennemmin suuren uteliaisuuden ja toivon päästä kurkistamaan autenttisuutta, jos sellainen vain tällä pallolla on vielä läsnä?
Grönlantiin saapuva voi yllättyä pääkaupunki Nuukin raameista, sillä monet kutsuvat sitä vain pienen tanskalaisen kaupungin kopioksi lähes samoine kahviloineen ja kauppoineen. Tuoreen kalan ”tuoksua” tai jääkarhuturkiksiin pukeutuneita inuiitteja on niitä etsivän lähdettävä hakemaan muualta. Nuuk ei nimittäin niitä tavallisesti tarjoa. Silti matkalaiset löytävät muuta ihmeteltävää. He pysähtyvät ottamaan kuvaa hymyilevästä hylkeennahkatöppösten myyjästä kaupan edustalla. Kaikki vaikuttaa sallitulta ja oikealta, mutta mitä tämän hymyn taakse kätkeytyy.
Elämä Nuukissa näyttäytyy päällisin puolin tavallisen hyvänä ja onnellisena. Ihmisillä on kaikkea mitä he tarvitsevat ja vielä enemmän. On vaikea uskoa, että saari on sosiaalisista ongelmistaan tunnettu. Vietin Grönlannissa 10 kuukauden mittaisen taipaleen, jonka aikana elin Nuukissa, mutta pääsin näkemään elämää lähes koko läntisen rantaviivan pituudelta. Ensimmäiset kuukaudet nautin kuherruskuukaudestani kaiken sen uuden ja mielenkiintoisen ympäröimänä. Olin utelias ymmärtämään rakenteista, jotka alkoivat näyttäytyä arkisen tavallisuuden lomasta. Paikalliset ihmiset ovat kotonaan maassa, jonka yhteiskunta ei ole heille tehty. Ihmiset elävät stereotypioiden vankeina, mitkä ovat osin totta, mutta suurimmaksi osaksi heidän perinteisestä elämäntyylistään kehitettyjä kärjistyksiä, joiden tuottamien totuuksien keskellä uudet sukupolvet joutuvat kasvamaan.
Grönlanti kuuluu hallinnollisesti edelleen Tanskaan, minkä vuoksi saaren tarina on kirjoitettu ulkopuolelta. Ulkopuolinen rakastaa eksotiikkaa. Ihmiset näyttävät erilaisilta. He tapasivat syödä ja asua ennen eurooppalaisesta elämästä poiketen. Modernisaatio on kuitenkin tuonut heidän arkensa hyvin lähelle meidän arkeamme. Paikalliset inuiitit eivät ole koskaan elämässään saaneet korjata niitä korostuksia, joita heidän elämäänsä on liitetty. Nykyisyydessä vain aniharva osaa rakentaa igluja, eikä monikaan nuukilainen ole eläessään nähnyt jääkarhua. Silti meidän ajatuksemme heistä perustuvat näihin kuvitelmiin.
Traditionaalinen yhteisö tuo lähes väistämättä assosiaation alkukantaisesta tai vähintään kouluttamattomasta. Muiden suulla toistettu tarina Grönlannista on muokannut inuiittien omakuvaa. Ulkomailla kouluttautunut keski-ikäinen inuiittinainen kertoo, miten hän vasta muutama vuosi sitten lähes itsepakotuksen kautta alkoi hyväksyä, että hänen näköisensä nainen voi puhua yhtä varteenotettavasti akatemiasta kuin valkoinen eurooppalainen. Hän on toiminut inuiittien arvonpalauttamisen aktivistina useita vuosikymmeniä ja silti hän edelleen lähes päivittäin törmää tilanteeseen, jossa hänen täytyy dekolonisoida myös oma mielensä.
Menneisyydessä tai traditionaalissa käytännöissä ei ole mitään negatiivista tai hävettävää. Inuiitit nauttivat edelleen valaan ja hylkeen lihasta, jopa raakana. He ovat historia uskollisia ja haluavat pitää saagat monstereista todellisina näinäkin päivinä. Heistä kerrotut tarinat viittaavat todellisuuteen, josta arktiset kansat haluavatkin pitää kiinni. Sävy on vain poikkeava. Tällainen todellisuus on tuttu monien vähemmistöjen kohdalla. Se johtaa kysymykseen: kuka saa olla vastuussa tarinan kerronnasta?
Suurimmaksi ongelmaksi etenkin globaalissa maailmassa elävät nuoret inuiitit mainitsevat stereotypiat. He vastaavat olevansa eskimoita ulkomaalaisten sitä kysyessä. Jokaiseen maahan liitetään stereotypioita. Syynä siihen miksi grönlantilaiset ottavat heihin kohdistetut ennakkotiedot niin raskaasti löytyy tiedonvälittäjistä, kyseessä on aina ollut ulkopuolinen tarkkailija. Paikalliset eivät ole voineet vaikuttaa heistä kerrottuihin totuuksiin, saatika muuttaa niitä. Grönlantilaiset inuiitit elävät kahden kulttuurin välillä. Osana inuiittiyhteisöjä, mutta toisaaltaan tanskalaiskulttuuriin adaptoituneina. Ryhmien välillä on vahva kahtiajako. Kyse on tietämättömyydestä, tabuista ja avoimen keskustelun puutteesta. Vieläkään ei ole tietä yhtäläiseen ymmärrykseen.
Omissa näkemyksissä riippuminen, sosiaalisen median postaukset ja ajattelemattomuus vankistavat usein vallitsevia stereotypioita. Grönlantilaisten itsenäistymispyrkimykset juontavat suurelta osin juurensa toiveesta olla tasavertainen muun maailman silmissä. Päätöksenteon ulkoistaminen ruokkii epäsuhtaista arvostusta alkuperäiskansaa kohtaan. Kuka oikeasti voikaan päättää tulevaisuuden suunnasta paremmin kuin he, joiden elämästä on kyse? Harras toive itsenäisyydestä saattaisi pidemmällä aikavälillä muuttaa ulkoapäin kerrotut tarinat kuultavaksi grönlantilaisten äänellä. Ehkäpä tuo kaupan edessä istunut nainen olisi tulevaisuudessa se kameran esiin kaivaja, jolloin kuvanottotilanteesta muodostuisi tasavertainen. Muutos ei tapahdu hetkessä, mutta ajatusten hautominen voi tehdä mietteet todeksi. Tähän ainakin grönlantilaiset haluavat uskoa.
kimppu.com 