Teksti ja kuvat: Jenni Tuominen
Teimme maaliskuussa EPWDA:n kanssa opintomatkan Sambian pääkaupunkiin Lusakaan. Vierailun tarkoituksena oli kehittää järjestön toimintaa sekä saada uusia ideoita järjestön tehokkaaseen ja kestävään hallintoon ja johtamiseen. Tapasimme kansalaisjärjestöjä, ministeriöiden edustajia sekä vierailimme myös Suomen suurlähetystössä.
Tapaamisissamme keskustelimme erityisesti järjestöjen taloudellisesta kestävyydestä ja sen saavuttamisesta. Kansalaisjärjestöillä ympäri maailmaa on haasteita toimintansa rahoittamisessa, mutta ennen kaikkea maissa, joissa valtio tukee järjestöjä niukasti tai ei ollenkaan, ongelmat ovat suuria. Sambiassa tilanne on juuri tällainen.
Kehitysyhteistyön avulla on perinteisesti tuettu valtioille menevän suoran tuen lisäksi myös kansalaisjärjestötyötä. Vahvaa kansalaisyhteiskuntaa pidetään demokratian ja sitä kautta vakaan ja ihmisoikeuksia kunnioittavan maan tunnuspiirteenä. Ja siksi kansalaisyhteiskunnan kehittymistä halutaan tukea.
Sen jälkeen kun Maailmanpankki nosti Sambian maaluokituksessaan alemman keskitulon maihin muutamia vuosia sitten, maasta on pikkuhiljaa alkanut poistua kehitysyhteistyötä tekeviä organisaatioita. Valtion kehittyessä ja vaurastuessa vastuun odotetaan siirtyvän valtiolle itselleen. Periaatteessa tämä käy toki järkeen. Mutta entä silloin, kun valtiolta ei tukea heru? Myös Suomessa monella järjestöllä tekisi tiukkaa ilman valtionavustuksia.
Ei EPWDA eivätkä tuskin muutkaan kansalaisjärjestöt halua olla riippuvaisia projektirahoituksista ja avunantajamaista. Bisnesnäkökulmaa ja -otetta järjestötyöhön kaivataan, mutta on hyvin vaikeaa tehdä esimerkiksi ihmisoikeus- tai tasa-arvotyöstä taloudellisesti kannattavaa. Juuri tästä syystä suomalaisetkin vastaavat järjestöt elävät lahjoituksilla ja valtion tuella.
Sambia on siis nykyisin alemman keskitulon maa, mutta välillä kun täällä katselee ympärilleen, niin on sitä vähän vaikea uskoa. Noin 60 prosenttia väestöstä elää edelleen alle kahdella dollarilla päivässä (maaseudulla vastaava prosentti on n. 80). Ruuat valmistetaan hiilien avulla, lapset juoksevat ulkona ilman kenkiä ja alle 5-vuotiaista lapsista lähes puolet kärsii aliravitsemuksesta, vain n. 15 prosentilla on virallinen työsuhde ja sitä kautta säännöllinen tulonlähde jne. Lista ongelmista on pitkä ja tuttu.
Vaikka ongelmat ovat erilaisia ja niukkuus täysin eri tasolla, rahassa ei kylvetä avunantajamaissakaan. Kun niukentuvia varoja jaetaan, usein myös kehitysyhteistyö joutuu kriittisen tarkastelun kohteeksi (mikä on tietysti myös hyvä asia). Pelkästään Maailmanpankin maaluokituksen perusteella ratkaisuja kehitysyhteistyön leikkauskohteista voi olla näennäisen helppo tehdä. Maaluokitus ei kuitenkaan kerro varallisuuden jakautumisesta yhtään mitään. Toisaalta se kertoo kyllä jotain potentiaalista. Mutta se, että koko kansa hyötyisi tulojen kasvusta, vaatii roppakaupalla poliittista tahtoa jakaa varallisuutta. Myös tämän poliittisen tahdon voimistamiseksi ja tukemiseksi tehdään kehitysyhteistyötä.
EPWDA:ssa yritetään kovasti löytää keinoja taloudellisen kestävyyden saavuttamiseksi. Vaihtoehtoina monelle järjestölle on esimerkiksi talojen ostaminen ja niistä vuokratulojen saaminen, mikä vaatii sekin melkoisesti varallisuutta. Helppoja ratkaisuja ei ole. Mutta yrittämisen puutteesta se tuskin jää kiinni, kuten ei Sambiassa yleensäkään. Kaikenlaista yrittäjyyttä tulee täällä vastaan päivittäin, kuten kuvista näkyy. Joten toivoa on.
Jenni kirjoittaa Kimppuun blogia Sambiasta, missä hän tekee vapaaehtoistyötä HYYn tukeman hankkeen parissa.
kimppu.com 