Miksi ekoilusta uhkaa tulla sekoilua?

Teksti: Kirsikka Manninen
Kuva: Pixabay

Ympärilläni kuuluu vimmaista naputusta, kun opiskelijoiden sormet sauhuavat omenalogoilla varustettujen läppäreiden näppäimistöillä. Taukotilassa jonotetaan kahvia automaatista pahvisiin take away – mukeihin. Eräs hipsteri-tyyliinsä panostanut nuori mies pitää luovaa taukoa, selailee halpalentoyhtiöiden nettisivuja ja näyttäisi unelmoivan joululomasta Balilla. Toinen, hieman vakavailmeisempi opiskelija seisoo kopiokoneen luona ja tulostaa tulostamistaan. Tulostaa niin paljon, että tulostinpaperi loppuu ja sitä on haettava lisää. Kohta tyypillä vaikuttaisi olevan kourissaan yhtä paljon tulostettua paperia kuin Suomessa on järviä.

Huomaan mulkoilevani tulostinpaperityyppiä kulmat kurtussa.

Katselen tarkasti ympärilleni yliopiston täydessä kirjastossa. Tätä populaatiota minäkin edustan. Nuorta, kaupungissa asuvaa aikuisväestöä, joka on käynyt kauan kouluja ja lukenut paljon kirjoja. Mietin, kuinka moni ja missä määrin täällä olevista miettii tenttiin lukemisen ja deadlinepaineiden lisäksi kulutukseen ja omiin elämäntapoihin liittyviä ristiriitoja.

Mielestäni tässä kohtaa olisi nimittäin peiliin katsomisen paikka: vaikka me tsemppaamme, kierrätämme ja vähennämme lihansyöntiä, teemme kuitenkin yhtenään luontoa rasittavia tekoja sekä haitallisia valintoja. Riski siihen, että kestävän kehityksen ajattelun mukaisesta elämäntavasta luistaa, on nopeasti sykkivässä kaupunkilaiselämässä ahdistavan suuri. Yhtäältä saatamme olla hyvinkin tiedostavia kuluttajia ja tarkkoja siitä, että ruoka on luomua ja vegaanista. Toisaalta oma hiilijalanjälki saattaa matkustelun kannalta olla jättimäinen kuin vaarin saappaan pohja, kädessä voi kimmeltää riistotyöllä tehty kello tai suussa saattaa sauhuta maailman sademetsät tuhoava tupakka.

Tarkoitukseni on herätellä, ei suinkaan syyttää sormi ojossa kanssakulkijoita. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä täydellistä, ympäristöä kuluttamatonta elämäntapaa ole valitettavasti olemassa – vielä ainakaan.  

Jatkan kirjastovakoiluleikkiäni. Huomaan ajattelevani mustavalkoisesti, että millä oikeudella Balille suuntaava hipsterimies kantaa olallaan kestokassia, jossa lukee ”Save water”, kun hän itse näemmä kittaa litrakaupalla lattea joka ikinen päivä? Millä oikeudella tulostinpaperityyppi saarnaa, että äidit, jotka antavat lapsensa leikkiä inkkaripäähineellä, toteuttavat kulttuurin appropriaatiota, samalla kun hänen holtiton tulostintoimintansa näemmä tuhoaa puolet maapallon sademetsistä?

Eivätkö nämä ole esimerkkejä varsin nihkeästä kaksinaismoralistisesta käyttäytymisestä?

Kevyen googlaamisen jälkeen löydän Johanna Roihuvuon muutaman vuoden takaisen blogitekstin, jossa hän kirjoittaa vihreydestä ja omatunnosta. Blogissa Roihuvuo kirjoittaa osuvasti, että kaksinaismoralismia eivät ole mitkään yksittäiset teot, vaan ristiriita tekojen ja normien välillä. ”Ihminen, joka vaatii lihansyönnin lopettamista kokonaan, on falski ahmiessaan pippuripihviä. Henkilö, joka haluaa vähentää lihansyöntiä ekologisesti kestävälle tasolle, voi toisinaan laittaa pannulle possua ilman moraalista ristiriitaa.”, Roihuvuo kirjoittaa.

Siispä ulkomaailmaan suuntautuvan hyvesignaloinnin sijaan meidän tulisikin keskittyä omaan sisäiseen kompassimme, eli arvomaailmaamme, ja tähdätä siihen, että päivittäiset tekomme ja kulutusvalintamme ovat arvojen mukaisia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s